Luottamus on ta­lous­po­li­tii­kan kivijalka

Suomen sijoitus kilpailukykyä mittaavassa Maailman talousfoorumin vertailussa putosi viime syksynä tämän vuosituhannen heikoimmaksi. Samaan aikaan olen kuullut ympärilläni onnellisia huokauksia, kun hallitus linjasi, että kokonaisveroaste ei saa nousta.

Kekkonen kokosi toisen maailmansodan jälkeen investointiohjelman, ”Onko maallamme malttia vaurastua”, teollisuuden ja liikenneinfrastruktuurin nostamiseksi. Pikkulinnut ovat laulaneet, että tuo veroilla kerätty investointipaketti otettiin hyvin vastaan. Kansa oli valmis luovuttamaan omasta tilipussistaan yhteiseen kassaan varoja kilpailukyvyn kasvattamiseksi. Luottamusyhteiskunta ja maan kilpailukyky vahvistuivat.

Edellä kuvaamieni esimerkkien ristiriitaisuus korostaa luottamuksen merkitystä talouspolitiikassa. Kilpailukyky on merkittävä sosiaalisesti ja ekologisesti kestävän markkinatalouden edellytys, mutta samaan aikaan nuorkeskustalaisen talousnäkemyksen keskeisin sanoma osuu oikeaan: pelkkä talouden kasvu ei ole päämäärä vaan tärkeää on sosiaalinen ja henkinen hyvinvointi, sivistys ja yhteisöllisyys.

Onko siis vain sattumaa, että Suomi on sijainnut usein kansainvälisten vertailujen kärkipäässä, mitattiin sitten kilpailukykyä tai inhimillistä pääomaa. Väitän, että ei, sillä kyseessä on poikkeuksellinen luottamusyhteiskunta, jossa on uskallettu tehdä investointeja ja maksaa niitä yhteisin varoin.

Kun Pariisin kauppakorkeakoulun professori Thomas Pikettyn kirja ”Capital in the Twenty-First Century” ilmestyi kaksi vuotta sitten, herätti teoksen tulevaisuudenkuva – skenaario erityistä huomiota. Sen mukaan rikkaiden rikastuminen jatkuu ja tuloerot kärjistyvät saavuttaen samat mittasuhteet kuin aiemmin noin sata vuotta sitten.

On kiistämättä huolestuttavaa, että useat tutkijat myös Pikettyn jälkeen ovat korostaneet tämän hetken tulojakauman historiallisen korkeita eroja Suomessa samalla kun tammikuussa julkaistu nuorisobarometri todisti jälleen kerran nuorten eriarvoistumisen todeksi. Nuorisobarometrin mukaan vanhempien koulutusaste periytyy lapsille ja nuorista yhä useammalla on vaikeuksia taloudenhallintansa kanssa. Lisäksi säästäväiseksi kasvatetun pula-ajan sukupolven jälkikasvun kukkaron tulot kerääntyvät lähes poikkeuksetta perintönä seuraavalle sukupolvelle. Tuloerot kärjistyvät kiihtyvässä oravanpyörässä.

On syytä muistuttaa, että taloustutkijoiden ennustukset jättävät usein yllättävät sivujuonet huomioimatta. 1900-luvulla maailmansotien aiheuttamat tuhot rikkaiden omaisuuksille sekä hyvinvointivaltion nousun myötä verotuksen kiristyminen käänsivät oravanpyörän väliaikaisesti toisin päin. Kekkosen investointipaketti osui siis aikanaan kultasuoneen, mutta se edellytti luottamusyhteiskunnan hyväksynnän verojen korotukselle.

Onko Kekkosen opit unohdettu uudessa hallitusohjelmassa kokonaisveroasteen nousemista pelätessä?

Toki Kekkonenkaan ei voi kaikkea tietää. Globalisaation uuden aallon myötä tulojen verotuksen kiristäminen on hankalampaa, koska verotettavat voivat paeta muihin maihin ja veroparatiiseihin. Siksi me olemme uudessa tilanteessa.  

Mielestäni talouden ratkaisut ovat aina yhteiskuntapoliittisia lopputuloksia joissa arvoilla, ideologioilla, kulttuureilla ja ihmisten välisillä suhteilla on merkitystä. Talouspolitiikka perustuu tulonjaon ja luottamuksen suhteeseen, jossa kilpailukyvyn kasvattaminen sekä luottamusyhteiskunnan inhimillinen pääoma kulkevat käsikkäin alkiolaisella arvopohjalla.

Talouspolitiikka ja oikeudenmukainen verotus ovat edelleen merkittävin hyvinvoivan luottamusyhteiskunnan työkalu.