Koronaepidemia on pakottanut suomalaiset kotioloihin. Se on tarkoittanut lapsille etäopetusta tai -etäpäiväkotia, suurelle osalle aikuisista etätyötä ja lasten arkirutiinien pyrittämistä sen lomassa. Huolta kannetaan syystäkin itsensä johtamisen taidoista ja jaksamisesta. Entä mitä se tarkoittaa, kun ydinperheeseen ei kuulu muita kuin yksi – fyysistä etäisyyttä on vaalittava ja mihinkään ei voi mennä? Monen aikaisemmin sosiaalisesti rikas arki on muuttunut yksinäiseksi tai sosiaaliset suhteet kietoutuvat yksinomaan puhelimen ympärille.
Tässä kriisissä korostuu huoli yksinasuvista ja heidän tarpeistaan. Moni nauttii yksinolosta, mutta monen hätä on aito. Lapsiperheköyhyyden, nuorten syrjäytymisen ja kaiken ikäisten osattomuuden ja yksinäisyyden tunteiden lisääntyminen on estettävä.
Viime vuosikymmeninä yksinasuminen on selkeästi yleistynyt. Tilastokeskuksen mukaan yksinasuvia oli lähes 1,2 miljoonaa eli 44 % asuntokunnista asuu vain yksi ihminen. Yksinasuminen ei tarkoita automaattisesti yksinäisyyttä, päinvastoin. Monella yksinasuvalla sosiaaliset suhteet voivat olla paljon tiiviimpiä ja toisaalta myös toisen kanssa asuva voi tuntea yksinäisyyttä. Näin voi olla esimerkiksi nuorten kohdalla, joiden sosiaaliset verkostot ovat kodin ulkopuolilla – harrastuksissa ja koulussa.
Yksinasuminen koronarajoitusten keskellä voi kuitenkin altistaa yksinäisyydelle uudella tavalla, kun olemme joutuneet linnoittautumaan neljän seinän sisälle. Sosiaalisen kontaktin saaminen on yksi ihmisen perustarpeista, ja kriisitilanteissa monet meistä kaipaa juttukavereita enemmän kuin koskaan. Koronakriisin keskellä erityisen haavoittuvassa asemassa ovat ne yksin asuvat, joilla ei ole osaamista tai välineitä esimerkiksi etäyhteyksiä hyödyntäen pitää yhteyttä sukulaisiin tai ystäviin.
Yksinäisyys voi altistaa stressille, masennukselle ja muille mielenterveyden ongelmille. Haavoittuvimmassa asemassa ovat ihmiset, jotka ovat kokeneet yksinäisyyttä ja mielenterveyden ongelmia jo ennestään.
Poikkeusaika osuu erityisen raskaasti myös yksinhuoltajien ja uusperheiden arkeen. Moni yksinhuoltaja on kuvaillut kokevansa voimakasta uupumusta. Lomautukset ja irtisanomiset iskevät rajuimmin perheisiin, joiden toimeentulo on yhden aikuisen varassa. On syytä muistaa, että joka kolmas lapsi Suomessa asuu muussa kuin ydinperheessä. Palkatta lasta kotiin hoitamaan jääneitä vanhempia tuetaan rahallisesti lisätalousarvion myötä, mutta rahan lisäksi esimerkiksi perhekeskuksia tarvitaan nyt entistä enemmän jaksamisen tueksi.
On ilo huomata, miten ihmiset ovat jakaneet sosiaalisessa mediassa vinkkejään arjesta selviytymiseen ja itsensä johtamiseen. Miten kerrostalojen aulaan on ilmestynyt vapaaehtoisten tarjouksia kaupassa käymiseen ja juttuseuraksi. Moni on saanut lohtua lähes unohtuneesta leipomisesta ja ruuanlaitosta. Sosiaaliset suhteet eivät kuitenkaan saa jäädä sattuman varaan kriisiaikoinakaan.
Monet kunnat ovat laittaneet tuulemaan tarjoten palveluitaan etäyhteyksin. Korona-aikaan kaikenikäisille kansalaisille on tarjolla palveluita ja soittonumeroita keskusteluseuran ja tuen merkeissä. Yksinäisyyden tai turvattomuuden tunteen sattuessa yhteyttä muihin ihmisiin saa lähipiirin lisäksi eri palvelulinjojen ja verkkosivujen kautta.
Monet meistä asuu yksin jossain kohdassa elämää – esimerkiksi opiskellessa, erotessa, ikääntyessä tai kaukosuhteessa. Yhä useammin yksinasuminen ei kuitenkaan jää välivaiheeksi, vaan on pysyvä elämäntapa. Molemmissa tapauksissa sosiaaliset suhteet ovat osa elämää.
Korona-aikana ikkunoihin on neuvottu ripustamaan milloin T-kirjainta ja milloin nalleja ohi kulkeville lapsille. Yksinäisyyttä ei kuitenkaan näe ikkunaruudun läpi. Suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan tulee olla sellainen, että se näkee myös hänet, joka ei osaa pyytää apua.
Kirjoitus julkaistu Suomenmaan blogissa 13.4.2020.