Joka vuosi heinäkuussa havahdun asuvani uudessa suurkaupungissa, kun kaupassa ja bensa-asemalla tarvitsee jonottaa ja paikallisen viinitilan markkinat ja kesäteatterin penkit täyttyvät tuhansista vieraista. Sama toistuu satunnaisesti ympäri vuoden. Kuitenkin talousarviosta päätettäessä kuntien veroeurot ovat tiukoilla ja sesonkisuurkaupunkeja näkee listattuna aika-ajoin ”Suomen kuolevien kuntien”-listalle.
Useille suomalaisille on arkipäivää, että työ, opiskelu, vapaa-ajanasunto tai perheenjäsenet sijaitsevat eri paikkakunnilla. Esimerkiksi työ, perheen elämäntilanne ja opiskelu voivat viedä paikkakunnalta toiselle.
Nykyinen yksipaikkainen järjestelmä haastaa myös esimerkiksi niiden perheiden lapsia, joiden vanhemmat asuvat eri kunnissa. Kun lapsella on oikeus tavata molempia vanhempiaan, joutuu hän toisen vanhempansa luona luopumaan oikeudestaan peruspalveluihin. Esimerkiksi Päijät-Hämeessä tämä on lähes joka neljännen lapsen elämää haastavaa todellisuutta, johon onneksi Suomen hallitus on luvannut etsiä vihdoin helpotusta. Ihmisten tulee voida käyttää palveluita joustavasti. Tämän edistäminen on ajankohtaista nyt, kun peruspalveluita muotoillaan uudelleen.
Vuodesta 2014 alkaen suomalaisilla on ollut mahdollisuus valita terveysasemansa ja sairaalansa itse, mutta kukin meistä voi olla vain yhden terveysaseman asiakkaana kerrallaan. Terveysasemaa voi vaihtaa kirjallisella ilmoituksella enintään vuoden välein kunhan muistaa ilmoittaa vaihdosta kolme viikkoa ennen käyntiä. Meidän tulisi voida hyödyntää terveyskeskusta myös väliaikaisella asuinpaikalla byrokratian sitä estämättä. Terveysaseman vaihtamisen pitää olla mahdollista julkisia palveluita vaarantamatta useammin kuin kerran vuodessa ja rahoituksen pitää liikkua potilaan mukana.
Myös kuntien taloutta kohdellaan eriarvoisesti. Kunnan palveluiden käyttäjämäärät eivät kohtaa todellisuutta, kuntaverojen prosentit heittelevät läpi Suomen ja verot päätyvät osittain virheellisiin osoitteisiin. Asukkaan tulisi saada päättää oman kunnallisveronsa jakautumisesta itse. Monipaikkaisuus ei saa tarkoittaa moninkertaista verotusta, vaan kuntavero tulee voida jakaa kotikuntien kesken hyödyntämällä jo käytössä olevia sähköisiä järjestelmiä. Monikuntalaisuuden tunnistaminen edistäisi alueellista tasa-arvoa ja poistaisi harmaata asumista.
Tutkimukset osoittavat, että yhteisöllisyys ja persoonallisuus korostuvat asuinpaikkaa valitessa yhä enemmän samalla kun työn tekemisen paikkasidonnaisuus on vähentynyt. Etäyhteyksiä käytettäessä ei ole merkitystä, millä paikkakunnalla työskentelee. Etätöiden suosio näkyy siinä, että erilaiset jaetut työskentelytilat ja toimistohotellit ovat jo nyt tupaten täynnä ilman massiivista markkinointiakin. Olen tyytyväinen hallitusohjelman kirjaukseen siitä, että kattavaa valokuituverkkoa rakennetaan koko maahan. Suomen tavoitteena on, että jokaisella on mahdollisuus nopeaan laajakaistayhteyteen. Nopeiden laajakaistayhteyksien kehittäminen palvelee kaikkia asukkaita hyödyttäen elinkeinoelämää laajemminkin.
Ministeri Anu Vehviläinen selvitti vuosina 2016-2018 kaksoiskuntalaisuuden esteitä ja mahdollisuuksia. Tuota työtä tulee nyt jatkaa monikuntalaisuuden mahdollistamiseksi, sillä vanhanaikaiset rakenteet eivät saa olla hyvän elämän tiellä.
*Kolumni on julkaistu Etelä-Suomen Sanomissa 3.8.2019